En todellakaan ole mikään koiran kouluttamisen ammattilainen. Immun koulutus on paljolti mennyt koiran ehdoilla. Mistä koira on tykännyt, ja millä koen saaneeni sen oppimaan, sitä on tehty. Jos joku tapa ei ole miellyttänyt koiraa, siitä on luovuttu.
Immu on syntyjään näyttelylinjainen koira. Sen lähisukulaisilla on suoritettu taipumuskokeita, mutta montaakaan ei ole käytännön metsästyskäytössä. Pentuaikana minulle tärkein juttu oli riistaverisyyden korostaminen. Käytin hyväksi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tilanteita ja paikkoja. Kaupungin pulut ja naakat ovat kiitollisia kohteita. Pentua on hieno yllyttää näiden kimppuun, koska usein linnut ovat kulkijoihin tottuneita ja päästävät koiran lähes rouhaisuetäisyydelle. Vaikea kuvitella koiranpentua joka ei oppisi rakastamaan lintujen pelottelua. Tätä harrastaessa täytyy kuitenkin isännän pystyä sietämään kanssaihmisen ikäviä mulkaisuja. Ja välillä ikäviä kommetteja.
Kun maahan saatiin lumi, käytin Immua mahdollisimman usein lintujen lumijäljillä. Varsinkin teeren ja metson jälkiä seurailimme usein. En koskaan pitänyt kiirettä, vaan koira sai hakea ja haistella varmalla jäljellä niin kauan kuin tahtoi. Tässä on hyvä opettaa koiraa nimenomaan seuraamaan hajua ja etsimään sitkeästi. Pentua ei pidä totuttaa siihen, että jos häneltä hukkuu jälki, niin äijä hakee sen uudestaan. Sama juttu korostuu ajokoirilla, ajokoiran on ensiarvoisen tärkeää pystyä itse selvittämään hukkansa. Sama säästää usein linnun reppuun myös spanielin kanssa. Koiran tehtävä on hakea jälki ja ajaa lintu ilmaan. EI ajaa lintua annetulta jäljeltä.
Sekä lumijäljellä, että vaikka siellä kaupungin keskustassa, täytyy koira AINA opettaa pysähtymään, (tai vielä mieluummin vaikka makaamaan) kun lintu lähtee nenän edestä. Tämä on ampumatilanteessa tärkeä varotoimi. Vaikka koira olisi kuinka hyvä löytäjä, on sen kanssa metsästäminen täyttä tuskaa, jos se pyrkii aina hyppimään lentävän linnun perään. Nuorelle koiralle tämä on helppo alussa opettaa, mutta vanhempi lintuun tottunut koira ei sitä välttämättä opi. Kun koira saa ensimmäisiä nostoja vaikka niistä puluista, on se pidettävä narussa ja pysäytettävä aivan kuin metsästystilanteessa. Itsellä tämä ei ole mennyt aivan putkeen. Olin aluksi Immulle aivan liian löysä tässä asiassa, ja kiitokseksi olen ansaitusti saanut muutamia ryntäyksiä. Vaaratilanteita ei onneksi ole tullut, koska tiedän tavan ja osaan varoa, mutta uusien metsästyskavereiden kanssa tapa on vaarallinen.
Noutamisen harjoittelun olen aloittanut sisältä. Immu on pienestä asti tuonut ja kantanut tavaroita mielellään. Olen heitellyt sille kaikenlaisia esineitä, jotta se tottuu hakemaan monenlaisia esineitä. Kaupasta saatavat damit ovat kyllä hyviä, mutta koiraa ei ole syytä totuttaa yksin niihin. Lintu tuntuu suussa kovin erilaiselta (kokeilkaa vaikka!). Eräs tuntemani noutaja oli aivan huippu noutamaan damia. Sille oli tehty satoja harjoituksia yksinomaan damia käyttäen, mutta siihen se sitten jäikin. Koira ei kaksivuotiaana suostunutkaan kantamaan enää mitään muuta. Sorsan se kyllä etsi, mutta suuhunsa se ei sitä ottanut. Eikä sille lopulta kelvanneet enää edes kepit tai pallot. Dami oli ainoa mitä tuotiin.
Tästä viisastuneena Immu on saanut opetella kanniskelemaan niin palloja, keppejä, sukkia, lumipalloja, omenoita ym. ja lopulta hanhen- ja sorsansiipiä. Ensimmäiset kokonaiset linnut olivat hienoinen kauhistus, mutta muutaman heittokerran jälkeen Immu omi niitä jo aivan kuin aikuinen lintukoira. Kyyhkynen on muuten mielenkiintoinen tapaus. Sitä ei ehkä kannata käyttää aivan aluksi, kyyhkysessä sulat ja höyhenet ovat hyvin löysässä ja ne irtoavat koiran suuhun. Tämä voi häiritä joitakin koiria. Immu puolestaan on kehittänyt jokin kummallisen rakkauden näihin pölyhuiskiin. Kyyhkyset ovat ainoita lintuja, joita se pyrkii omimaan. Ja kynimään. Niitä ei noudeta, ne höyhennetään. Mikäli mies ei ehdi paikalle riittävän nopeasti, ei linnulla juurikaan ole enää höyheniä.
Olen usein näissä jorinoissani sivunnut ylösajavan lintukoiran hakukuviota. En oikein enää osaa sanoa, mitä mieltä olen hakukuvion opettamisesta. Pellolla se näyttää hienolta ja on varmasti tehokasta, mutta entä metsässä? Metsästettäessä peitteisessä maastossa on mielestäni huomattavasti paljon tärkeämpää, että koira osaa pitää ”huolta” äijästä, säilyttää oikean etäisyyden. Koiran hakukuvion täytyy mukautua maastoon jossa metsästetään. Mielestäni hyvän koiran tärkein ominaisuus on sen kyky hakea maasto läpi, väsyttämättä itseään turhaan. Vaikeassa maastossa turha liike väsyttää ja syö tehoa metsästyksestä, mutta toisaalta laiska helpoimman kautta kiertely tuhoaa koko jahdin. Varmasti parhaan tuloksen saa aikaan kun kiertelee jo nuoren koiran kanssa monimuotoisissa maastoissa ja kehottaa koiraa hakemaan myös vaikeat tureikot.
Koira on opetettava siihen, että se huolehtii kulkusuunnasta itsenäisesti. Koiraa voidaan ohjata monin tavoin haluttuun suuntaan, mutta tämäkin on hiukan kaksipiippuinen juttu. En ainakaan itse halua koiraa, jota mies ohjaa kovin tarkasti, tarkoitushan on että koira saa hakea vapaasti ja käyttää päätään. Varsinkin metsolla ja riekolla on tapana paeta juosten. Jos koira on liian kuvio-orjallinen voi osa näistä linnuista yksinkertaisesti juosta alta pois. Tämä ei saisi olla mahdollista. Muutamat komeimmat pudotukset Immun kanssa ovat tulleet juuri näistä ”pois juosseista”. Immu on hyvä näyttämään saamansa hajun, kun se seuraa tuoretta jälkeä, sen liikkeet ovat räjähtäviä ja häntä kuin propelli. Kun koiralla on selvä haju, en edes pyri pitämään sitä enää suunnassa, vaan hiukan jarruttelemaan. Koira saa hakea jäljen loppuun ja metsästäjä seuraa ase valmiina. Välillä lintujen juoksupaot saattavat olla useita kymmeniä metrejä. Joskus seuraaminen on turhaa ja jälki päättyy kuin seinään, toisaalta mikään ei ole komeampaa kuin kumauttaa lintu alas sadan metrin jäljityksen jälkeen. Silloin parivaljakko Laine on ottanut linnusta työvoiton.
-Kimmo
